...iso koti.

Tässä on meidän kotitalo. Se on kaunis ja täydellinen, vähän liiankin iso, ja persoonallinen. Talomme on rakennettu alunperin 1750-luvulla erään maatilan päärakennukseksi. 1800-luvulla (en tiedä tarkkaan milloin) tilalle on rakennettu toinen päärakennus, ja tämä meidän talomme on siirtynyt ns. pehtoorintaloksi. Pehtoori on mun käsitykseni mukaan jotain talonmiehen ja työnjohtajan väliltä, joku tarkemmin tietävä voi selittää mullekin paremmin. :) Talossamme on alunperin ollut kaksi sisäänkäyntiä, ja kolmas, joka näkyy tuolla päädyssä, on rakennettu jälkikäteen. Nykyään näistä kahdesta "julkisivulla" olevasta ovesta ei pääse sisään, ne ovat vain koristeita. Vuonna 2010 talomme remontoitiin asumiskuntoon, jota ennen se on ollut joitakin vuosia ns. autiotalona.

Tässä on huono kuva nykyisestä sisäänkäynnistä. Nämä kuvat on otettu samalla kun haimme avaimet asuntoomme, joten tässä vaiheessa pihallakaan ei ole oikein tehty mitään. Eikä kyllä ole vieläkään, mutta mä suunnittelen jo kovasti. :D Tuohon kaljuun plänttiin ehdimme kuitenkin vielä saada nurmikon kasvamaan ennen "talven" tuloa. Meidän oma pihamme aukeaa tuonne talon "taakse", eli kuvasta katsottuna talon vasemmalle puolelle. Piha on pienehkö, mutta mukava.

Seuraavassa kuvassa näkyy talomme "takaseinä", eli pihan puolelle jäävä sivu. Talo olisi tarkoitus maalata ensi kesänä, ja pihalle on tulossa vaikka ja mitä, mutta ei niistä vielä sen enempää. :)

Se kuinka päädyimme asumaan näin ihmeellisen ihanaan taloon, on monien sattumien summa. Alunperin asuimme siis Helsingissä, yhdestä kamalimmista lähiöistä. Muutimme sinne kolme viikkoa ennen kuin poikamme syntyi, ja sitä ennen asuimme mieheni kanssa Pasilassa. Alunperinkin meidän olisi kannattanut muuttaa siitä Pasilan kodista suoraa tänne "maalle", mutta hölmöinä uskoimme Sato:n vakuuttelut siitä lähiöalueen rauhallisuudesta. :D Toisaalta jos olisimme jo tuolloin muuttaneet, emme varmaankaan asuisi tässä nyt. Siinä vaiheessa kun Jack oli melkein vuoden, ja mä olin katsellut pävittäin narkkareiden, juoppojen ja 9-12-vuotiaiden röökipoikien menoa, me päätettiin ettei sellaisessa paikassa voi kasvattaa lasta. Syntyi ajatus muutosta miehen kotiseudulle.

Koska meidän olisi ollut hankalaa vain piipahtaa asuntonäytöissä pienen lapsen kanssa ilman autoa näin kaukana, päädyimme sellaiseen ratkaisuun, että pääsiäisenä 2011, muutimme mieheni isän talon yläkertaan. Ajatuksena oli, että meidän on helpompi etsiä asuntoa kun itse asumme paikan päällä, ja tavoitteeksi otimme muuttaa kesän lopulla omaan kotiin. Heinäkuussa hain tapani mukaan postit Jackin mentyä nukkumaan, ja aloin jostain syystä selaamaan paikallista ilmaisjakelulehteä. Siellä, viimeisellä sivulla oli pikkuriikkinen ilmoitus: "Vuokralle annetaan: omakotitalo, 120m2. Osa vuokrasta mahdollista maksaa pihatöillä. P. xxx-xxxxxxx" Oho, ajattelin minä, ja näytin ilmoitusta miehelleni kun hän palasi töistä. Pienen neuvottelun jälkeen päätimme, että soitamme ja kysymme lisätietoja.

Ennen kuin tajusimmekaan, olimme jo katsomassa asuntoa. "Voi ei, ei olisi pitänyt tulla" ajattelin minä, joka rakastuin taloon heti ensisilmäyksellä. Olin näet varma, ettei meillä ole mitään mahdollisuuksia tähän, koska muitakin perheitä oli käynyt paljon. Pelkäsin vain heti, että tämä talo asettaa riman niin korkealle muiden asuntojen osalta, ettei mikään tuntuisi enää miltään tämän nähtyämme.

Viikko näytön jälkeen puhelimeni soi. Siellä soitti tuleva vuokranantajamme. "Me haluaisimme että te muutatte tähän taloon", hän sanoi, ja minä meinasin lentää pyllylleni. Koko puhelun aikana en onnistunut sanomaan mitään muuta kuin toistelemaan "oikeastiko?" ja kun suljin puhelimen, olin varma että homma vielä perutaan kun ei kukaan halua hulluja vuokralaisiksi, sen verran fiksusti käyttäydyin. :D 1.8. 2011 me kuitenkin kannoimme tavaramme uuteen uljaaseen unelmakotiin, ja tarina saattoi alkaa...